Uusimmat kirjoitukset yrityksemme blogissa

Lue mikä on uutta tällä viikolla
 

Yksi tunti

26.11.2018

Yhteen tuntiin sisältyy koko maailmamme vaiettu totuus. Salatut syövät, suuret koneet, robotit tulevat, epäjumalille varatut valmiit paikat. Maailman suurin yksinäisten ihmisten postilaatikko sai jälleen uuden toimituksen. Yhdessä tunnissa käsitykseni ihmisyydestä, toisen lajiedustajan kyvystä rakastaa ja tuntea empatiaa, katosivat samalla, kun...

Paremman lastensuojelun puolesta ry:hyn otti entinen laitoksen kasvatti yhteyttä ja kertoi oman järkyttävän kokemuksen laitoksessa asumisestaan. Nuo vuodet ovat muuttaneet hänen omaa "minäkuvaansa", ja ovat vaikuttaneet jokapäiväiseen elämään, jotka näkyvät esim.ahdistuksena uusissa ihmissuhteissa. Kirjoituksessa esiintyvien henkilöiden nimet...

Kaappaus Oulussa


Tuon tietoonne viranomaisten kohtelun, johon olen joutunut. Pyydän puuttumaan tilanteeseemme, ja muuttamaan maastamme tällaisen mahdollisuuden vallan käyttöön viranomaisten kohdalta, ja/tai tekevän siitä edes raskaasti tuomittavaa. Niin minun, lähimmäisteni, sekä monen muun, kuten sosiaali- ja potilasasiamiehen, asianajajien, ja Yhdenvertaisvaltuutetun mielestä perheeni ihmisoikeuksia on loukattu suuresti. Kohtelulle ei näy edes loppua. Moni on sanonut, että ei ole tahoa, joka voisi oikeasti auttaa minua ja perhettäni viranomaisten vallan käyttöä vastaan. En suostu siihen uskomaan, sillä ihmisoikeuksia ei ole voitu luoda sen takia, että ne eivät koskisi kaikkia, tai että kaikkien ei niitä tarvitsisi noudattaa. Haen apua ja teen tilannettamme kuuluviin niin kauan kuin tarpeen.

Olen ollut loppuraskaudesta hoidettavana Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Minut määrättiin perusteetta 23.1.2017 pakkohoitoon. En saanut tuoda omaa kantaani ilmi hoitopäätöksen tehneelle lääkärille kirjallisesti tai suullisesti pyynnöistäni huolimatta.

1. Yhteenveto

Korkein Hallinto-oikeus antoi kielteisen päätöksen pakkohoitovalituksesta 29.6.2017. Korkein Hallinto-oikeus vahvisti Hallinto-oikeuden päätöksen: Oulun yliopistollisen sairaalan käyttämä hoidoton psykiatrinen pakkohoito olisi oikein rajoittaa raskaana olevalta itsemääräämisoikeus synnytyksen hoidon ja synnytyssairaalan valinnan osalta. Toisin sanoen synnyttävällä naisella ei olisi Suomessa oikeutta päättää omasta kehostaan.

Pakkohoidon aikana en saanut minkäänlaista psykiatrista hoitoa. En ollut psykiatrisessa sairaalassa, eikä pakkohoidon vaatimaa tarkkailua suoritettu. Pakkohoito lopetettiin minua haastattelematta ja vain, kun annoin suostumuksen somaattisen hoidon toimenpiteeseen. Hallinto-oikeus ja Korkein Hallinto-oikeus (joka ei edes tutkinut, vaan toisti Hallinto-oikeuden vastauksen riittävän) totesivat oikeaksi menettelyksi psykiatrisen pakkohoidon, jossa en saanut edes useasta pyynnöstäni tavata psykiatria. Minulle myös annettiin lupa ulkoilla yksin ilman minkäänlaisia rajoituksia, vaikka minua väitettiin itselle ja muille vaaralliseksi psykoosipotilaaksi. Ulkoiluluvan antoi sama gynekologi, joka teki M1-lähetteen, ja joka käytännössä saneli psykiatrien käyttämät syyt ja perusteet pakkohoidolle.

Lapseni oli perätilassa ja gynekologit halusivat hoitaa synnytykseni automaattisesti leikkaamalla päästäkseen helpoimmalla synnytykseni hoidosta, vaikka itse halusin synnyttää normaalisti alateitse. Minut haluttiin leikata mahdollisesti myös siksi, että sosiaalityöntekijä, joka asiakirjojen mukaan odotti lastani sijoitettavaksi, saisi lapseni nopeammin. Henkilökunnalla taisi olla myös ajatuksena saada varmasti elävä lapsi joutumatta vastuuseen, jos ensimmäisen raskauteni kohtukuolema toistuisi ja syyttäisin henkilökuntaa. Tämä loukkaa ihmisoikeuksiani ja itsemääräämisoikeuttani hoidostani, sekä kertoo mielestäni, etteivät Oulun yliopistollisen sairaalan gynekologit olleet ammattitaitoisia synnytyksen hoidossa, kerran pitivät leikkausta automaattisesti alatiesynnytystä parempana.

Sektiolle ei ollut perusteita eikä viitettäkään samasta kohtalosta, johon ensimmäinen raskauteni päättyi. Lapseni oli kohdussani esikoiseeni verrattuna jokaisena päivänä pirteä koko raskauden, ja kaikki raskaudenseurannassa oli hyvin. Käytännössä pakkohoitopäätös tehtiin vain, koska en suostunut sektioon ilman raskaudentilan vaatimaa lääketieteellistä syytä tai ilman estettä alatiesynnytykselle ja, että en pystyisi vaihtamaan synnytyssairaalaa.

Pakkohoidon määräämiseen johtavat tekijät alkoivat, kun lastensuojelun sosiaalityöntekijä soitti minulle sairaalaan ja kertoi, että joudun lapseni synnyttyä aloittamaan erittäin tiheät käynnit mielenterveystoimistossa. Järkytyin, sillä luulin etten saisi sitoutua tähänkään vastasyntyneeseen lapseeni, vaan minun pitäisi sen sijaan sitoutua mielenterveystoimistoon ilman hoidontarvetta. Järkytystäni käytettiin hyväksi, ja minut kirjattiin pakkohoitoon.

Pakkohoito lopetettiin ilman haastattelua heti antamani leikkausluvan jälkeen. Jälkikäteen lastensuojelu on käyttänyt pakkohoitoa, ja erityisesti siitä aiheutuneita kirjauksia muun muassa diagnooseista ja kätilöiden kirjauksista suurimpana perusteena lapseni huostaanotolle. Kätilöt kohtelivat minua pakkohoidon takia erittäin huonosti. He pitivät minua vakavasti mielisairaana ja vähempiosaisena. Kirjausten perusteella lähestulkoon vähä-älyisenä.

2. Pakkohoito 

Sosiaalihuollon asiakirjoista selviää, että sairaalan henkilökunta teki jo tuolloin tietämättäni tiivistä yhteistyötä sosiaalityöntekijöiden kanssa. Minua varoiteltiin pakkohoidon aikana raskausaikana suunnitellusta huostaanotosta. Lapseni syntymän jälkeen kätilöt sanoivat minulle, että en saa tavata vieraita ilman valvontaa, tai ilman, että he veisivät lapseni pois. En uskaltanut lapsen menettämisen pelossa soittaa edes vanhemmilleni. Vanhempani olisivat varmasti tulleet katsomaan meitä, ja vaatineet saada rauhaa tutustua lapsen lapseensa. Ylipäätään en myöskään kehdannut, sillä pakkohoito, miten olisin kertonut mistä on ollut kyse? En osannut tuolloin ajatella, että juuri silloin minun olisi pitänyt pyytää vanhempani ja muu suku apuun. 

Pakkohoidon aikana yksikään psykiatrian alan ammattilainen ei tehnyt minulle diagnostisia tutkimuksia yhdestäkään sairaudesta. Siitä huolimatta terveystiedokseni kirjattiin pakkohoidon lisäksi vakava pitkäaikainen mielisairaus. Lastensuojelu käyttää tätä diagnoosia kohtelunsa perustana kuuntelematta, että diagnostisia tutkimuksia kyseisestä sairaudesta ei ole yksikään psykiatri tehnyt minulle koko elämäni aikana, eikä käytökseni vastaa edes sairauden kuvaa.

Pakkohoitomääräys mahdollisti myös sairaalan henkilökunnan aiheuttaa minulle suurta pelkoa: väittäisivät psykiatreille leikkausta pakolliseksi, ja leikkaisivat minut psykiatrin luvalla vasten tahtoani, sekä antaisivat lapseni sosiaalityöntekijälle sijoitettavaksi jatkaen "hoitoani" psykiatrisessa sairaalassa. Psykiatri Ville Honkila kertoi minulle tästä hoidon jatkumisesta ilman vastasyntynyttä lastani tehdessään pakkohoitoa varten tarkkailuhaastattelun.

Gynekologeilla oli varmasti myös ajatus, että pakkohoidon avulla luultavimmin synnytys ei käynnistyisi luonnollisesti pelon ja stressin takia. (Jos synnytys ei vaan käynnistyisi, olisi jossain vaiheessa pakko leikata yliaikaisuuden tekemien ongelmien takia.) Ymmärrän kirjauksista jälkikäteen, että minut haluttiin ennemmin leikata, kuin hoitaa synnytykseni luonnollisesti, jo raskausviikolta 36 lähtien.  

Lapseni syntymän jälkeen tapasin eri psykiatrit, ketkä vaikuttivat rehellisiltä. He pitivät minua mahdollisesti psyykkisesti oireilevana vain, koska puheeni eivät vastanneet aiempia kirjauksia. Eivät puheeni niitä voineet vastatakaan, sillä en ollut sellaisia puhunut, eikä kukaan aiempi psykiatri käynyt kirjauksiaan läpi kanssani.  

Jos minulle olisin kerrottu aiemmin, etten menneisyyteni takia saa olla Suomessa äiti ja elää lapseni kanssa, olisin lähtenyt ulkomaille perustamaan perheeni, tai tehnyt abortin/ollut hankkiutumatta raskaaksi Suomessa. Sen sijaan 18.1.2017 (tämä päivä oli lapseni syntymän laskettu aika) raskaus oli niin pitkällä, ettei abortti, tai ulkomaille muuttaminen ollut enää mahdollista. Samanlainen kohtukuolema kuin edellisessä raskaudessa oli mahdollinen. Tämän sanoin tyhmästi ääneen, ja minut laitettiin pakkohoitoon kirjaten minun olevan syntymättömälle lapselleni vaaraksi halutessani lapseni kuolevan. Mielipide, että pidän aborttia parempana vaihtoehtoa, kuin sitä, että lapsi menee huostanotettavaksi: jos se on psykoosista kertova merkki, siinä tapauksessa olemme ystävieni kanssa olleet koko elämämme ajan psykoosissa. Uskon ennemmin kyse olevan sananvapaudesta ja oikeudesta mielipiteeseen, jota minulle ei annettu Oulun yliopistollisessa sairaalassa.

Hoitoon määräämispäätöksessä minun sanotaan toivoneeni lapsen kuolemaa, vaikka en tietenkään halunnut lapseni kuolevan, halusin olla äiti lapselleni. Yhdessäkään kirjauksessa ei väitetäkään, että olisin uhannut tehdä jotain syntymättömälle lapselleni, syntyneelle lapselleni, tai kenellekään muullekaan.

Psykiatri Sami Räsänen myöntää, että ei diagnosoinut minulle mitään pitkäaikaissairautta, (lääketieteellisesti diagnosoinnin määrittely vaatiikin pitkän hoitosuhteen) mutta merkitsi silti minulle erittäin vakavan pitkäaikaissairauden terveystietoihini perustellakseen pakkohoitoa. Kaikki muut henkilökunnasta, erityisesti kätilöt kohtelivat minua diagnoosimerkinnän takia aivan ala-arvoisesti koko loppu sairaalassa olo ajan.

Mielestäni reagoin tavallisesti. Nainen on loppuraskaudessa hormonitoiminnan vuoksi herkillä ja itkuisuuskin kuuluu asiaan. Olin järkyttynyt, että lastensuojelu uhkasi estää tavallisen elämän lapseni kanssa. Reaktioni käännettiin mielensairaudeksi/epävakaudeksi.

Pakkohoitoa varten järjestetyillä, äänitallentamillani haastattelutapaamisilla psykiatrit puhuvat kanssani vain sektiosta. Psykiatrit eivät myöskään suostuneet kertomaan, miten käytöksessäni näkyisi, tai olisi konkreettisesti jotakin poikkeavaa. Lukuun ottamatta sitä, että en antanut lupaa leikata ilman lääketieteellistä syytä, vaikka nämä "lääketieteelliset syyt" olivat psykiatrien lukemien gynekologien kirjausten mukaan olemassa. Minulle psykiatrit, eivät suostuneet kertomaan, mikä vaara minulla tai hyvin voivalla syntymättömällä lapsellani olisi ollut ilman leikkausta. Sellaista syytä kun ei ollut edes sektiota raskausviikolta 35, raskausviikolle 42 asti tarjoavien/tyrkyttävien/pakottavien gynekologien mielestä, vaikka syynä pakkohoidolle käytettiin, että synnytystä ei voisi odotella. Silti minua pidettiin pakkohoidossa, ja synnytystä odotettiin melkein kaksi viikkoa. Varmin todiste ettei ollut lääketieteellistä syytä leikata, on se, että emme lapsemme kanssa olisi elossa/terveitä, jos kuuden viikon ajan olisi ollut oikea lääketieteellinen syy suorittaa synnytys leikkauksella.

Sairaalan kirjauksissa lukee, että psykiatri ei nähnyt tarvetta tulla tapaamaan minua, vaikka minua pidettiin psykiatrisessa pakkohoidossa. Vastoin kirjauksia, minulle sanottiin syyksi resurssipula, ettei kenelläkään psykiatrilla olisi aikaa tulla juttelemaan kanssani. Pyysin psykiatria paikalle, jotta pakkohoito olisi lopetettu, ja olisin päässyt vaihtamaan synnytyssairaalaa. En saanut edes vaatimalla tavata psykiatria koko pakkohoidon aikana.

Kun psykiatri Ville Honkila tuli kertomaan lopettavan pakkohoidon, hän ei kysynyt kärsinkö edelleen kyseisistä, pakkohoitoa tukemaan keksityistä kirjauksista, joita erityisesti psykiatri Sami Räsänen keksi puheistani konsultointikäynnillään. Äänitallentaminen ei tuolloin ollut psykiatri Honkilan tiedossa. Psykiatri Honkila kirjasi käyneensä pitkähkön keskustelun kanssani. Oikeasti Honkila tuli vain kertomaan lopettaneensa pakkohoidon, puhuen ja naurahdellen yksikseen. Synnytykseni oli juuri käynnissä ja äänitallenteelta kuulee, etteivät supistukset olleet lieviä, enkä yksinkertaisesti olisi kyennyt juttelemaan, vaikka kuinka olisin halunnut.

Pakkohoitoa koskeviin asiakirjoihin ei merkitty sanallakaan puheitani, tai kantaani hoidon tarpeeseen ja tilanteeseeni liittyen. Ei myöskään pakkohoitohaastatteluissa mukana olleen ystäväkätilöni puheita. Ystäväkätilöni Tuija Jussila oli tuolloin päivittäin seurannut vointiani ja raskautta ystävän roolissa, ja oli varmasti parhain ulkopuolisista kertomaan: onko voinnissani jotakin poikkeavaa. Ei ollut, mutta Tuijan kantaa ei merkitty pakkohoitolomakkeisiin.

Minulle luvattiin yhteys puhelimitse pakkohoidon päättävään lääkäriin. Sen sijaan minulle kerrottiin vain, että olen pakkohoidossa ja voin tehdä siitä aikanaan valituksen. Törkeintä mielestäni kohtelustani tekee sen, että olin viimeisilläni raskaana. Minulle aiheutettiin epäinhimillisellä kohtelulla niin suuri stressi, että verenpaineeni nousi hetkellisesti lähes vaarallisiin lukemiin jutellessani minua erittäin huonosti kohdelleen henkilökunnan kanssa.

Jopa allergialääkkeelleni kirjattiin uusi käyttötarkoitus: "tukemaan unta, jotta saa psyykenongelmilta nukuttua." Lapseni syntymän jälkeen kätilö tuli tuomaan minulle lääkkeen kaksinkertaisena annoksena tokaisten: "tässä ahdistuslääkkeesi." Kyseistä lääkettä käytetään mielisairauksien hoitoon, annostukset vain ovat tällöin monin kerroin suuremmat. Syömäni annos oli 12,5mg. Psyykensairauksiin aloitusannokset ovat alkaen 50mg, yleiset annostusohjeistukset psyykenongelmiin virallisen lääkkeestä kertovan lääkeselosteen mukaan ovat 100-800mg.

Minulle on selvää, että tietoihini kirjattiin mitä vain, jotta minut saatiin kirjattua pakkohoitoon. Jos psykiatrit tosissaan väittävät mm. määräävänsä syömälläni annostuksella kyseistä lääkettä unilääkkeeksi: siitä on varmasti todisteeksi asiakkaita, ketkä ovat saaneet tuolla lääkemäärällä unilääkereseptejä, ja ovat käyttäneet lääkettä unilääkkeeksi useamman kuukauden. Lääke ei syömälläni määrällä ainakaan jatkuvassa käytössä väsyttänyt lainkaan.

Uskontoanikaan "välillä korostuneen tyyni", tai lukihäiriötäni "puhe katkonaista/hajanaista" ei otettu huomioon, vaan, koska keskityin hengittämään, enkä osoittanut ilmeisesti psykiatrin tekemästä provosoinnista vihaa tai huutoa aiheuttaen pelkoa mahassani kasvavalle lapselleni, kyseessä oli psykiatrien mielestä mahdollista olla vain psykoosi. Kun en suuressa stressissä puhunut sujuvaa kirjakieltä, johon 10vuoden takainen aivoverenvuotohäiriöstä johtuva lukihäiriöni aiheutti hankaluutta sanojen ulos tulossa (erityisesti korkeaa verenpainetta aiheuttavissa hetkissä): puheeni voi olla sanoja hakevaa "puhe katkonaista". Se ei tarkoita psykoosia. Neurologiset ongelmat ovat asia erikseen.

Uskontoni oppeja rauhallisuudesta (buddhalaisuutta), tai lukihäiriötäni en menettänyt 1.2.2017, kun pakkohoito vain todettiin lopetetuksi. Lukihäiriötä olen aktiivisesti kuntouttanut tapahtuneen jälkeen, joten se ei enää suuresti näy kirjoituksessani (jos lukija ihmettelee mistä lukihäiriöstä puhun). Aivoverenvuotohäiriöistä syntyneet lukihäiriöt voivat aiheuttaa vaikeuksia tuottaa ajatuksia puheeksi, ja/tai kirjoitukseksi, sekä stressi pahentaa ongelmaa. Nuo "psykoosin" merkit ovat elämääni tänä päivänäkin.

Pakkohoitotarkkailua ja päätöstä varten esitetyistä syistä ei käyty mitään läpi kanssani ennen pakkohoitomääräystä, eikä myöskään pakkohoidon lopettamista varten. Muun muassa en ole väittänyt uskovani kärsiväni "jonkinlaisesta vitamiinivajeesta", enkä ole väittänyt poliisia, tai kenenkään suhteita poliisiin minulle haitaksi. Olen kertonut lapseni isoisän olevan narkomaani, joka on ollut useasti poliisin kanssa tekemisissä. En ole siksi pitänyt hyvänä hänen olla lapsen isän suvun puolelta elämässämme. Tämä lapseni isoisän tuttavuus poliisien kanssa ei ole minulle tai lapselleni mitenkään uhaksi kuten psykiatri Räsänen väittää, vaan päinvastoin: pidän hyvänä, että Suomessa on poliiseja, jotka yrittävät saada huumeet pois katukuvasta. Kerroin tämän, kun psykiatri Räsänen kysyi minulta lapseni isästä ja hänen suvustaan, kuin sekin olisi jokin mielisairaus, että odotin lasta ilman parisuhdetta. Myöskään vainoharhoista kertova "jonkinlainen vitamiinivaje", ei ole kertomaani, mutta tunnistan kyllä, mistä psykiatri Sami Räsänen keksi tämän. Kerroin, että minulla ei ole häneltä tai muiltakaan avun tarvetta, ei edes raskauden suhteen: ensimmäinen raskaus oli yhtä tuskaa, sillä kukaan ei kertonut raskauden kuluttavan kehon magnesium-varastoja. Jalkojani särki tuolloin niin kovasti, etten kyennyt välillä kävelemään. Kerroin, että nyt ei ole edes sitä ongelmana, koska syön magnesium-lisää. Minulla ei yksinkertaisesti ollut mitään sellaista ongelmaa, kuten yleensä on, jos psykiatri juttelee jonkun kanssa.

Ainoa ongelmani oli sosiaalityöntekijä vaatimuksiensa kanssa, kuten gynekologit, jotka halusivat leikata minut kertomatta, mikä terveysuhka minulla tai syntymättömällä lapsellani olisi ollut ilman leikkausta. Näistä psykiatri Räsänen ei juurikaan halunnut kuulla, vaan uteli ja vaati kertomaan aikaisemmasta elämästäni. Ilmeisesti vain saadakseen aiheita, joista kirjoittaa mahdollisimman hullun kuuloinen tarina pakkohoidon perusteiksi. Se mitä psykiatri Sami Räsänen kirjasi puheikseni, on mielestäni hyvin vakavaa tekstiä (jos se olisi totta.) Sitä on pidetty muiden psykiatrien toimesta totena, jonka pohjalta minua piti "hoitaa". Jos asia todella oli noin, vaikka en muillekaan psykiatreille puhunut tuollaisia, mielestäni viimeistään pakkohoidon lopetuksesta vastaavan psykiatrin kuuluisi haastatella: ilmenevätkö poliisi, vitamiini ja muut ensimmäisen psykiatrin kirjaamat psykoottiset oireet.

Psykiatri Sami Räsänen käänsi myös esikoislapseni kuolemasta hoitovirheen olevan vainoharhaisuutta "väittää neuvolakäynnin tappaneen lapsensa". Tuossa psykiatri Sami Räsänen keksi yhdistää puheeni esikoislapseni kuolemasta, ja uuden raskauden alusta. Kerroin, että ilman uuden raskauden alussa neuvolaan menemistä, minulla ei luultavasti olisi nyt mitään ongelmaa sosiaalitoimen kanssa, eikä minua psykiatri haastattelisi, sillä ilman ensimmäistä neuvolakäyntiä, minusta ei olisi tehty yhtäkään ennakollista lastensuojelu ilmoitusta. 

Jostain syystä gynekologi Hilkka Ijäs otti vain osan konsultaatiosta pakkohoitolähetteeseen. Pakkohoitokonsultaatiossa kerrotaan, että en ole halunnut antaa aiempia terveystietoja Salosta. Tähänhän on jokaisella laillinen oikeus. En halunnut psykiatrisen potilaan kohtelua, sillä en ole saanut vääristyneisiin terveystietoihini oikaisuja. Ne eivät koske tätä päivää ja todellista vointiani: ilman hoidontarvetta ei ainakaan kohdallani ole päässyt Suomen terveyspalveluissa uudelleen diagnosoitavaksi. Myöskään Potilasvakuutuksen vastauksesta huolimatta, Salon sairaala ei ole myöntänyt esikoislapseni kuoleman johtuneen heidän toiminnastaan. Virheelliset kirjaukset olisivat tuoneet vain haittaa raskaudenhoitooni. Menneisyyteni kirjauksissa alkoholinkäytöstä johtuva käytökseni on tulkittu suureksi osaksi pelkästään mielenterveydestä johtuvaksi. Diagnoosien annossa ei ole otettu elämäni aikana huomioon silloista alkoholinkäyttöäni, eikä minua ole kuultu missään vaiheessa sen hetkisestä voinnista, vaan on aina kirjattu uusia diagnooseja aiempien kirjausten pohjalta, kohdattu ja "hoidettu" niiden mukaisesti.  Tämä saattoi edesauttaa esikoiseni menehtymisen kohtuun, sillä osa perustutkimuksista jätettiin Potilasvakuutuksen mukaan tekemättä. Minulle sanottiin tuolloin kivuistani ennen esikoiseni kuolemaa "ota särkylääkettä, jos muka sattuu". Kipujani pidettiin siis ilmeisesti psyykenongelmina, koska Suomessa "potilaan kokonaisvaltaisessa hoidossa pitää ottaa huomioon käytettävissä olevat aiemmat kirjaukset."

Minua ei ole diagnosoitu alkoholinkäytön lopettamisen jälkeen, eikä sitä aiemmin ole otettu diagnooseja tehdessä päihdediagnostiikkaa mukaan, tai jos on, silloin on diagnosoitu myös aiempien kirjauksien pohjalta, eli sain vain lisäksi päihdeongelmat. Ajankohtaista diagnosointia sen hetkisestä voinnista minulle ei ole siis tehty missään vaiheessa tämän "aiemmat kirjaukset potilaan hoidossa ovat pakollisia ottaa huomioon"-käytännön takia. Kun lopetin alkoholin käytön, toimintakykyni on hyvä, ellei keskivertoa parempi. Mistään, erityisesti vakavasta mielensairaudesta, epävakaapersoonallisuus/rajatilatyypistä, ei ole minkäänlaisia diagnostisia tutkimuksia. Kyseisen diagnoosin antoi minulle Salon kaupungissa psykiatri, joka päätti diagnoosin aiempien kirjausten perusteella.

Kerroin psykiatri Sami Räsäselle tästä aiemmin psykiatrian palveluissa saamastani asiattomasta kohtelusta (asiattomasta, sillä pitkäaikaissairauksien diagnosoinnit vaativat useita tapaamisia, haastatteluja ja tutkimusten tekoa.) Psykiatri Räsänen kuulusteli minua, minkä takia en halua antaa aiempia terveystietoja ja kun kerroin, psykiatri Sami Räsänen käänsi puheeni, että kertomani mukaan minulle olisi asetettu eli diagnosoitu tuo vakava sairaus, ja en tunnistaisi itsessäni kyseistä sairautta eli olisin niin sairas, että olisin sairaudentunnoton (eli olisin vakavasti itsetuhoinen, väkivaltainen, ahdistunut ja masentunut, ja vielä ilman, että lähipiirinikään tietäisi). Ylipäätään epävakaa persoonallisuus diagnoosi "asetettiin", eli Salon kaupungin lääkärin toimesta laitettiin yhden näkemisen perusteella terveystiedokseni silloin, kun vielä käytin alkoholia/olin lopettamassa alkoholin käyttöä vuonna 2014. Olin tekemässä elämänmuutosta, ja minut luokiteltiinkin terveellisien pyrkimyksieni sijaan vakavasti sairaaksi menneisyyteni takia. Tuolloin diagnoosin saamisen jälkeen julkisen sektorin palveluissa saamani palvelu huononi reilusti.

Miksi menneisyyttäni olisi ylipäätään pitänyt käsitellä lääkäri Räsäsen kanssa, kun ratkoimme sen hetkistä tilannetta? Kertoessani lapseni kuoleman jälkeisestä ajasta, Räsänen kirjasi vastoin puheitani "2015 ensimmäisen lapsen kuoleman jälkeen potilaalla oli seuraava psykiatrinen hoito, jolloin hän kävi pari kertaa Salon MTT:ssä. Pot mukaan hänen tilannetta hoidettiin suruna, ei traumaperäisenä häiriönä, vaikka hän oli vaikeasti traumatisoitunut. Pot mukaan myös silloin diagnoosiksi oi asetettu epävakaa persoonallisuus." Tosiasiallisesti kerroin, kuten kaikki meni: hain lapseni kuoleman jälkeen lähetettä traumaterapiaan, mutta en saanut. Muuten en käynyt Salon MTT:ssä, sillä lapsen kuolema hoitovirheellä ei ole mielisairaus, johon tarvitsisi tavallista mielisairauksien hoitoon perehtynyttä hoitoa. Kävin pyytämässä traumaterapialähetettä kolmesti, mutta sain vain ehdotukseksi tavallisen psykiatrisen sairaanhoitajan tekemää, masennuksen hoitoon suunnattua terapiaa, jota käytetään myös surun hoidossa. En ottanut siis vastaan tarpeetonta ja tilanteeseen sopimatonta apua, enkä ollut hoitoa saavana asiakkaana mielenterveystoimistossa, kuten lääkäri Räsänen väittää. Tässä tulee ilmi myös psykiatri Räsäsen ammattitaito: hänen mielestään pitkäaikaissairaudet diagnosoidaan lyhyissä hoitosuhteissa.

Suurimman surun olin tuolloin terapialähetettä hakiessa jo käsitellyt. Käsittelin tapahtunutta ennemmin muita reittejä (mm. vertaistuki), kuin olisin hakeutunut saamaan lisää kirjauksia mielensairauksista työntekijöiltä, ketkä eivät olisi voineet kuin kuvitella mitä olin kokenut. Tällainen työntekijä olisi yrittänyt vain sovittaa kokemuksiani ammattinsa pohjalta erilaisiin mielensairaus diagnooseihin, ja hoitaa sen mukaisesti. Ammattiapua kaipasin ainoastaan hoitohenkilökunnan toiminnasta puhumiseen. Myöhemmin sain sitä ystävystyttyäni terveydenalan ammattilaisiin, ystävinä yksityiselämän kautta. Mielenterveystoimistosta sain sen sijaan kuulla, että minulle ei tehdä lähetettä traumaterapiaan, koska: "lapsen kuolema ei ole traumaterapiaa vaativa asia". Aivan kuten Sami Räsänen kirjasi, näiden ilmeisesti mihinkään erityisesti perehtymättömien psykiatrien mielestä lapsen kuolema kuuluu hoitaa automaattisesti aina masennuksena tai suruna, eikä henkilökunnan toiminta voi olla traumatisoivaa.

Tuosta kirjauksesta mielestäni näkee, että Sami Räsänen halusi kirjata minut vain psyykkisesti sairaaksi, jolla olisi ollut useita hoitojaksoja. Minulla ei ollut hoitosuhdetta surun takia mielenterveystoimistossa lapseni kuoleman jälkeen: en sairastunut masennukseen. Olen vahva ihminen, aloin saman tien käsittelemään tapahtunutta. En palannut menneeseen ja muuttunut alkoholistiksi, vaan aloin kääntämään menetystäni voimavarakseni. Asioista voi aina masentua ja luovuttaa, tai ottaa opiksi ja kääntää elämänkokemuksensa eteenpäin kantaviksi asioiksi. Halusin äidiksi, joten aloin opiskelemaan terveydestä, raskaudesta ja synnytyksenhoidosta. Kerroin siis psykiatri Räsäselle, että pidin asiattomana myös sitä, kun lapseni oli kuollut, enkä saanut traumaterapiaa, vaan sen sijaan terveystietoihini vain kirjattiin aiempia kirjauksia katsoen vakava mielisairaus uudestaan, vaikka sitä ei silloinkaan diagnosoitu minulle.

Oulun yliopistollinen sairaala on kirjannut minut sairaan kuuloiseksi myös näin: "Potilaalle tarjottiin mahdollisuutta keskustella yleissairaalapsykiatrian puolen psyk. sh:n kanssa, mutta tässä vaiheessa, vaikka toivonut traumansa käsittelyä, ei sitä halunnut." Tämä on M1-lähetteen tehneen Hilkka Ijäksen kirjaus 30.1.2017, jolla hän ilmeisesti perustelee, että olisin psykoosissa, koska olen kaivannut ammattilaisen, psykoterapeutin kanssa keskustelua, mutta en ottanut vastaan psykiatrista sairaanhoitajan hoitoa johonkin, mitä en tiedä mihin mielisairauteen se olisi ollut. Mistään mielisairaudesta ei oltu tehty minulle diagnostisia tutkimuksia, enkä ollut pyytänyt psykiatrisen sairaanhoitajan keskustelua. Traumaterapiaa ei tarjoa sairaanhoitajat, ei myöskään psykiatrit, vaan siihen kouluttautuneet psykoterapeutit.

Sosiaalityöntekijä soitti ja esitti vaatimuksensa, että minun pitäisi heti lapseni syntymän jälkeen mennä ilman lastani mielenterveystoimistoon, vieläpä erittäin useasti. Tämän ansiosta järkyttyneet puheeni käännettiin olevan kyse psykoosista, ja kaikki puhumani käännettiin minua vastaan. Muun muassa pakkohoitolomakkeisiin on kirjattu "potilas ei suostu psykiatriseen tukeen eikä keskustelujen jälkeen raskauden tavanomaisiin hoitokäytäntöihin." Minulle ei kerrottu, mitä psykiatrista tukea ja mihin olisin psykiatriselta sairaanhoitajalta tarvinnut, joten en voinut sellaiseen suostua. Jos minulle olisi kerrottu, minkä takia minun pitäisi tavata psykiatrista sairaanhoitajaa, olisin suostunut. Koko ajan olisin suostunut keskustelemaan myös vanhasta traumaattisesta sairaalakokemuksesta, aivan kuten uudesta sairaalan toiminnasta, jossa parhaillaan olin, jos paikalle olisi hankittu traumaterapiaa tarjoava psykoterapeutti, tai minut olisi järjestetty traumaterapeutin vastaanotolle. Sitä pyysin ja vaadin, kuten kirjauksista ilmenee.

Mistään raskauteni vaatimasta hoitokäytännöstä en ole missään vaiheessa kieltäytynyt. Olen päinvastoin itse hakeutunut sairaalaan loppuraskauden seurantaan varmistaakseni oman ja syntymättömän lapseni hyvin voinnin.

Alun perin Oulun yliopistollinen sairaala ehdotti ultraustakin raskauden lopulle maksimissaan kerran viikossa tapahtuvaksi. Kun gynekologi Hilkka Ijäs tuli ennen pakkohoitolomakkeen kirjausta kertomaan tekevänsä M1-lähetteen, hän kysyi, tehdäänkö ultraus, josta kieltäydyin, koska olimme vasta edellisenä vai sitä edellisenä päivänä ultranneet ja kaikki oli silloin syntymättömällä lapsellani hyvin. Sairaalan henkilökunnan mielipiteet vaihtelivat raskauden "tavanomaisten hoitokäytäntöjen" kanssa sen mukaan, mikä oli heidän tavoitteensa, tai kuka niistä puhui. 

19.1.2017 sosiaalityöntekijä Aino-Maria Koistinaho kysyi gynekologi Hilkka Ijäkseltä, onko mahdollista saada psykiatrin arvio siitä, kykenenkö huolehtimaan vauvasta. Sen sijaan Hilkka Ijäs teki M1-lähetteen, eikä psykiatrien kanssa ollut puhettakaan liittyen vanhemmuuteen, ja vauvasta huolehtimiseen. Ensimmäinen psykiatri joka saapui paikalle, oli Sami Räsänen, joka vauvan syntymän jälkeiseen aikaan valmistautumiseni sijaan, halusi kuulustella minua menneisyydestäni. Kohtelu ei ollut mitenkään asiakaslähtöisyyteen, saati tulevaisuuteen orientoitunutta. Psykiatri Räsänen oli päättänyt ilmeisesti tehdessään yhteistyötä sosiaalitoimen kanssa, että ei anna minulle tulevaisuutta äitinä, eikä sen takia tarvitse kysyä mitään äitiyteen liittyvää.

Psykiatri Sami Räsänen päättää pitkää asiatonta kirjaustaan: "Potilaan sairauksien pelossa, ajatuksissa aikaisemmasta raskaudesta ja viranomaisten toiminnassa on harhaluuloisuuteen viittaavaa." Esikoiseni kuoli luultavimmin verisairauden takia, joka on meillä jo kolmannessa sukupolvessa. Vereni oli liian paksua (hemoglobiini raskausaikana noin 170), ja istukassa mitä ilmeisemmin sen takia hyytymiä. Myös äitini on kokenut kohtukuoleman ennen syntymistäni edellisessä raskaudessaan. Nämä ovat verenhyytymäsairauksien merkkejä, mutta Räsäsen oli saatava minut pakkohoitoon. Kerroin myös Potilasvakuutuskeskuksen vahvistaneen sairaalan viranomaistoiminnan, eli lääkäreiden toimineen väärin. Miten se on harhaluuloisuutta? Räsänen mainitsee myös, että kanssani ei voinut suunnitella synnytystä. Miten synnytys suunnitellaan? Synnytys käynnistyy, lapsi syntyy, eikä yleensä tarvitse siinä edes apua, ellei äiti vaadi kivunlievitystä. Minulla oli myös oma doula, sekä kätilö käytettävissä tarjoamaan luonnollisia kivunlievityksiä. Perätilasynnytyksestä on eriävää tutkimustietoa pitääkö vauvaa auttaa vai ei, mutta Oulun yliopistollisen sairaalan henkilökunnan mukaan vauvaan pitää tarttua. Se, että milloin, riippui kuka henkilökunnasta kertoi tietämystään. Sami Räsänen ei tarkoita synnytyksen suunnittelulla mitään muuta, kuin sitä, että en suostunut leikattavaksi ilman leikkausta vaativaa syytä. Olen kertonut lääkäri Räsäselle myös jälkikäteen, että minulle ei ole kukaan diagnosoinut hänen kirjaamaa sairautta, ja olen kertonut myös tilanteen lastensuojelun kanssa. Silti Räsänen ei suostu poistamaan diagnoosimerkintäänsä, vaan auttaa lastensuojelua pitämällä diagnoosimerkinnästään kiinni, että minä olisin "psykoosissa" sanonut sairastavani kyseistä sairautta, ja silloin se pitää paikkaansa. 

Psykiatri Sami Räsäsen mielestä on siis oikein kääntää väittämänsä mukaan psykoosissa olevan potilaan menneisyyttä koskevista puheista sairauden nimi olemaan totta, ja vielä tämän päivän terveystieto, jonka mukaan on kohdeltava raskaudenhoidossa, sekä sosiaaliviranomaisten toimesta. Lääkäri Räsänen ei suostu poistamaan kyseistä merkintää, vaikka myöntää, että ei diagnosoinut minulle kyseistä sairautta. Lastensuojelu käyttää tätä kirjausta minua vastaan, ja perustelee sillä lapseni sijoituksen tarvetta "kyllä meidän on uskottava lääkärin kirjauksia. Sinulle on diagnosoitu/merkitty tämä viimeksi Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Olet vain niin sairas, ettet vahvan kieltosi takia sitä ymmärrä". Tuo on video- ja äänitallennettu sosiaalityöntekijän kertomana, vaikka asianajajani oli vasta toistanut sanani.

Vasta psykiatri Hanna Tytärniemi kertoi, että vauvan saa ottaa mukaan mielenterveystoimisto käynneille. Siitä huolimatta pakkohoitotarkkailua jatkettiin, kuten jatkettiin puhetta sektion tekemisestä, sekä puolestani päätettiin, milloin minut leikataan. Synnytystapa-arvio tehtiin pakkohoitohaastatteluiden aikana ilman minua eli sektiopäätös tehtiin gynekologi Liisa Laation toimesta.

Leikkaus ilman lääketieteellistä syytä on minulle, synnytyksestä ja synnytyksenhoidon komplikaatioista, kuten alatiesynnytyksen hyödyistä (niin vauvalle, kuin synnyttävälle äidille) opiskelleelle vastenmielisimpiä asioita tehdä vain niin sanotusti huvin vuoksi. Siinä ei ajatella synnyttäjän, eikä syntyvän lapsen etuja, jos leikataan ilman leikkausta vaativaa selkeää syytä. Myös gynekologeille pitäisi olla tiedossa leikkauksen riskit ja haitat, kuten, että alatiesynnytys on aina ensisijaisin synnytyksen muoto.

Oulun yliopistollinen sairaala tiesi toimivansa, ja toimi tahallisesti vastoin eettisyyttä ja työnsä toimenkuvaa, sillä he kielsivät minulta niin pakkohoitoon, kuin somaattisen puolen hoitoon liittyen talon ulkopuolisen lääkärin.

Leikkausta ei loppujen lopuksi suoritettu pakkohoidon aikana. Silti minut leikattiin vastoin tahtoani. Minulta huijattiin lupa leikkaukseen väärin perustein: kertomatta raskaudentilan ja syntymättömän lapseni tosiasiallista vointia. Nämä leikkausta "vaativat" syyt esitettiin minulle raskaustilanteessa 42+0, kun synnytys oli käynnistynyt luonnollisesti edellisenä päivänä, ja lapseni oli syntymässä alateitse hetkellä minä hyvänsä.

Raskaustilanteelle 41+5 gynekologit olivat kirjanneet oman mielipiteensä ja leikkaavansa, sillä heidän mielestään jo tuolloin raskaus oli niin pitkällä, että he eivät uskalla ottaa riskiä yliaikaisuuden tuomista riskeistä. Yliaikaisuuden tuomat riskit ovat hyvin minimaalisia, ja niitäkin voi seurata onko sellaisia tulossa. Yliaikaisuuden tuomien, ehkä mahdollisesti ilmaantuvien riskien takia leikkaaminen, on potilaslain mukaan synnyttävän naisen päätösvallan alainen asia. Ei henkilökunnan henkilökohtaisten pelkotilojen.

Lääkäri Liisa Laatio, joka vastasi yhdessä pakkohoitolähetteen tehneen lääkäri Hilkka Ijäksen kanssa hoidostani, "tiesi" jo ennen ultraamista kesken käynnissä olevan synnytyksen olevan jotakin niin pielessä, että kielsi minua syömästä aamupalaa. Muistutan tähän väliin, että tämä on myös äänitallenteena, aivan, kuten kaikki keskustelut sairaalan henkilökunnan kanssa siitä eteenpäin, kun he aloittivat pakkohoitotarkkailuhaastattelut.

Leikkaussalissa sain saman tien puudutteiden jälkeen kuulla, että lapsellani ei ole mitään hätää, joten peruin antamani luvan suorittaa kyseisen ison lääketieteellisen toimenpiteen. Se tehtiin minulle silti, ja lääkärit kehtaavat sanoa sitä asiakaslähtöiseksi.

Sain asiattoman ja epäeettisen, suoraan sanoen täysin vailla inhimillisyyttä olevan synnytys- ja sairaalakokemuksen, jossa ei arvostettu ollenkaan ihmisarvoani, tai ihmisoikeuksiani.

Tarjouduin allekirjoittamaan vastuuvapautuksen siltä epätodennäköiseltä varalta, että synnytykseni hoidossa kävisi jotakin itsemääräämisoikeuteni takia. Sitä ei hyväksytty syyksi kunnioittaa kehoani ja itsemääräämisoikeuttani synnytykseni suhteen. Jo silloin, kun synnytykseni ei ollut edes käynnistynyt, minulle vain saneltiin mitkä toimenpiteet ovat pakollisia synnytykseni hoidossa. Näin siitäkin huolimatta, että synnytykseni ei ollut edes käynnistynyt, eikä synnytyksen kulusta tiedetty: tarvitseeko lapseni luonnollisen syntymän sijaan lääketieteellistä apua.

Potilasvakuutuskeskuksen mukaan esikoiseni kuolema oli estettävissä asianmukaisella toiminnalla/seurannalla. Jos sama olisi toistunut, uusi lapseni olisi ollut pelastettavissa saman tien, usean päivän ajan. (Esikoiseni tila huononi hyvin hitaasti.) Sen sijaan minua ilmeisesti kohdeltiin koko ajan mielenterveysongelmaisena, joka tarvitsee sosiaalihuollon palveluita, ja koen, että näin ollen saamani kohtelu ei ollut asiakaslähtöistä, eikä ihmisarvoni mukaista. Edes mielenterveyspotilasta ei lain mukaan saa leikata vastoin tahtoa. Ei ainakaan ilman pakkohoitomääräystä.

Minua yritettiin kieltää tallentamasta leikkaussalissa vain sillä perusteella, että en saa julkaista tallennetta mihinkään.

Tarkkailun tarpeettomaksi toteamisesta huolimatta pakkohoito asetettiin siihen saakka, kunnes annoin hetkeksi luvan leikata, sillä luulin syntymättömän lapseni voivan huonosti. Luulin niin, koska gynekologi Hilkka Ijäs vakuutti ja huijasi minulta luvan leikkaukseen: "vauva voi NYT huonosti"- on suora sitaatti gynekologi Hilkka Ijäksen puheesta 1.2.2017. Lapseni voinnissa ei ollut mitään missään vaiheessa huonosti. Sen tiesivät minulta leikkausluvan väärin perustein hankkineet gynekologit Liisa Laatio ja Hilkka Ijäs oikein hyvin, sillä heti kun minut oli puudutettu, minulle osattiin kertoa, että hoitoon viemisen sijasta vauvani nostetaan vain rinnalleni.

Gynekologi Hilkka Ijäs perusti väitteen syntymättömän lapseni huonovointisuudesta virtausmuutokseen ultraäänessä. Vasta vaatimalla vaatien sain tuosta virtausmuutoksesta tulostetun kuvan: en muuten suostunut leikattavaksi. Jälkikäteen yksityinen gynekologi Lasarus Mitrofanoff kertoi näkemyksensä saamastani virtausmuutoskuvasta, että se ei yksistään ole syy leikata: se tarvitsee lisämuutoksen ollakseen syy leikkaukselle. Kyseinen virtausmuutos ei tarkoita, että syntymätön lapsi voisi leikkausta vaativan huonosti, tai mitenkään huonosti. Tilanne vaan otetaan tuolloin vasta seurantaan, (vaikkakin usein vastaavan virtausmuutoksen jälkeen ilmenevien ongelmien jälkeen päädytään leikkaukseen.) Syntymättömällä lapsellani ei ollut akuuttia hätää. Minulle annettiin siis väärää tietoa, jonka perusteella tein hoitoani, sekä kehoani koskevan päätöksen, jotta minut saatiin leikattua tavallisen alatiesynnytyksen sijaan. Tein tietämättäni loppu elämääni koskevan päätöksen kehoni suhteen, vain lääkäreiden helpottaakseen työtänsä.

Gynekologi Mitrofanoff ei ole parhaillaan synnytyksiä hoitava lääkäri, joten en saa häneltä sellaista virallista todistusta, joka käsittääksemme kelpaisi tutkiville viranomaisille. Minulle se riittää kokemani kohtelun, ja lukemieni tietojen lisäksi vahvistamaan, että gynekologit Hilkka Ijäs, sekä Liisa Laatio kohtelivat minua täysin asiattomasti. Lupani isoon toimenpiteeseen huijattiin. Lisäksi gynekologi Liisa Laatio leikkasi minut siitä huolimatta, että kieltäydyin heti puudutteiden laiton jälkeen leikkauksesta.

Sitäkään ei muuta mikään, että en saa tämän leikkauksen takia kokea elämäni aikana sitä, mihin naisen keho on luotu. Valmistuin synnytykseen käyttämällä noin 3000e alan ammattilaisten järjestämiin kursseihin. Tuntuu hyvin turhauttavalta ja ehkä hölmöltä, että käytin paljon aikaa ja rahaa valmistautuakseni synnyttämään lapseni parhaimman tiedon kera meille molemmille parhaimmalla tavalla, ja sen sijaan minut leikattiin ilman lupaani.

Syyt leikkaukselle vaihtelivat kirjoittajan mukaan. Leikkaukseni lääketieteellinen syy oli useamman kirjauksen mukaan sikiön perätila. Se ei ole este alatiesynnytykselle. Kirjauksissa leikkaukselle käytetyt syyt eivät ainakaan ole syitä, jonka takia olisin antanut luvan koskea kehooni. 

Olen pyytänyt selvitystä mitä synnytyksessäni tapahtui/mitä minulle tehtiin. Hoidostani päävastuun ottaneista gynekologeista Hilkka Ijäs, Liisa Laatio, ja lapseni syntymän jälkeen lääkäreistä vastuunottaneen Marja Vääräsmäki eivät edes vastaa minulle. Käsittääkseni jokaisella sairaalassa synnyttäneellä naisella on oikeus kuulla synnytyksensä kulusta. Tämä vastaamattomuus vahvistaa mielestäni sairaalan valehtelun ja epärehellisen toiminnan, josta työntekijät eivät halua ottaa vastuuta.

Katson toiminnan olleen tahallista ja vastoin kaikkea eettisyyttä ja inhimillisyyttä erityisesti sen osalta, että pakkohoitolähetteen tehnyt gynekologi Hilkka Ijäs väitti, ja sai minut uskomaan, että syntymätön lapseni voisi 1.2.2017 kohdussani niin huonosti juuri sillä hetkellä, että vain leikkaus voi pelastaa lapseni, eikä pakosti sekään. Koska minulta huijattiin lupa leikkaukseen tällä väitteellä ja Hilkka Ijäs sanoi suoraan "lapsi voi NYT huonosti", luulin uusien hautajaisten olevan ehkä jälleen tulossa. Se, että minulta saatiin lupa leikkaukseen käyttämällä hyväksi esikoislapseni kuolemaa, ja vain, että lääkärit pääsevät helpommalla synnytykseni hoidosta, on mielestäni kaikkea muuta, kuin mitä hyvinvointi valtion sairaalassa kuuluisi tapahtua.  Jos perätilasynnytykseen ei ole sairaalalla taitoa, tai uskallusta asiakkaan aiemman kohtukuoleman takia, tämä tulisi mielestäni sanoa suoraan asiakkaalle, ja ehdottaa hakeutumaan toiseen sairaalaan, eikä vain leikata väkisin.

Tilanne on hyvin sietämätön. Lyhyesti: sosiaalityöntekijä soitti, pakkohoito, pakkosektio, pakotettuna Ensikodille, josta kiireellisellä sijoituksella estettiin muutto lapseni kanssa vanhempieni luo, ja lopuksi lapseni yritetään huostaanottaa käyttäen pakkohoitoa painavimpana perusteena huostaanotolle.

Lastensuojelu käyttää näitä virheellisiä psykiatrien ja gynekologien kirjauksia ja pakkohoitopäätöstä lapseni huostaanoton perusteina. Tämän vuoksi hoidoton pakkohoito ja sairaalalla saamani kohtelu aiheuttavat edelleen minulle ja lapselleni ongelmia, vaikka pakkohoito on päätetty. Meillä ei ole tehokkaita kotimaisia oikeussuojakeinoja käytettävissä lapseni kiireellistä sijoitusta ja huostaanottoa koskevassa asiassa. Niin sairaalan henkilökunta, kuin sosiaaliviranomaiset ovat loukanneet ja rikkoneet useampaa kohtaa ihmisoikeuksistamme. Elämämme ovat Suomen viranomaisten takia päivittäistä henkistä kärsimystä. Pieni lapseni on ollut erotettuna suvustamme jo 10kuukautta. Hallinto-oikeus pitkittää päätöksensä antamista kuukausilla. Viivästyminen johtuu Hallinto-oikeuden työtilanteesta ja lomista. Käsittely lapseni huostaanotto asiassa järjestettiin vasta 17.10.2017 (kiireellinen sijoitus ilman viitettäkään lapsen huonosta hoidosta tai voinnista tehtiin jo 28.2.2017). Päätös Hallinto-oikeudesta annetaan vasta tammikuussa 2018. Pyydän puuttumaan perheeni kokonaisvaltaiseen tilanteeseen. Olemme menettäneet pian pienen lapseni ensimmäisestä elin vuodesta melkein kaiken, sekä sosiaalityöntekijät kertoivat viimeksi 11.12.2017, että he eivät palauta lastani, oli Hallinto-oikeuden päätös mikä tahansa. He kiertävät päätöksen käyttäen lapsen etu käsitettä omalla lain soveltamisellaan. Sosiaalityöntekijät myöntävät suoraan, että he eivät tee työtä lain mukaan, huvittuneina vain sanovat, että pyrkivät tekemään työnsä lain mukaisesti.

Pienen vauvani terveydenhoitoa on laiminlyöty sijaishuollossa, eikä mitään tahoa ole kiinnostanut. Lapseltani kiellettiin myös mahdollisuus äidinmaitoon, kuten korvikemaitoon. Nykypäivänä minuakin ohjeistetaan antamaan korvikemaidon sijasta vettä. Minua mitä ilmeisemmin ärsytetään vain, että lannistuisin luopumaan lapsestani, eikä työntekijöiden tarvitsisi myöntää virheitään, eikä sijaishuolto luopumaan kiintymästään rahaa tuovasta lapsesta. Pyydän teitä puuttumaan akuutisti pakkohoito asian lisäksi perheeni nykypäivän tilanteeseen. Koemme, ettei perheellämme ole minkäänlaista oikeutta yksityis- ja perhe-elämään, eikä lapsellani edes asianmukaiseen hoivaan ja huolenpitoon. Tämä on korvaamatonta vahinkoa aiheuttava tilanne: emme lapseni kanssa saa menetettyä yhteistä aikaa rahalla tai millään takaisin.

Ouluun raskausaikana muuttamaan erehtynyt 


Yhteiskunnallisessa tilanteessa, meillä Suomessa viranomaisten mahdollistama lapsikauppabisnes kukoistaa. Vääriä lastensuojeluilmoituksia tehdään ihan lainvastaisesti perhettä lainkaan edes tapaamatta saati oikein ymmärtämättä. Näin toimivat myös sosiaalitoimen omat työntekijät, vaikka varmasti hyvin tietävät, että tarkoituksella väärien tietojen...